Olipa mukava viikonloppu! Ei mitään überihmeellistä, mutta silti mukava. Perjantaina oli firman pikkujoulut. Ei mitään supervilliä, ite lähdin jo yhentoista jälkeen kotiin. Osa jatko vielä Kalleen, mutta mä jätin tällä kertaa väliin. Teemana oli Bollywood: syötiin intialaista ruokaa, nam, ja lisäksi oli joitain Intia-teemasia kisoja ja paikalla oli myös Bollywood-tanssija. Ja muutenkin tanssittiin, totta kai.
Lauantaina herättiin aika myöhään, kun Timokin oli toisissa kekkereissä perjantaina. Sen jälkeen käytiin kävelyllä Keilaniemen tienoilla (tarkotuksena oli jäädä pois Hanasaaressa, mutta Timo paino bussin nappulaa liian aikasin, höhlä) ja Timo testaili uutta digijärkkäriään. Olin ilonen, koska yritän aina saada Timoa kävelylle, mutta eipä tuo yleensä innostu. Mieluummin käy vaikka pyöräilemässä. Mutta ehkä tuon kameran myötä. Suunniteltiin myös Nuuksioon matkaamista. Tän jälkeen oliki jo kiire, koska oltiin menossa kattomaan Starlight expressiä eikä oltu syöty mitään. Noh, kaikki ravintolat oli yllättäen lauantai-iltana täynnä, joten jouduttiin menemään Raxiin pihvin sijasta. Show oli kuitenkin hieno, vaikka lava olikin pienempi kuin esim Saksassa, jossa Timo on sen aiemmin nähnyt ja rullisradat menee monessa kerroksessa. Ollaan suunniteltu myös uudestaan teatteriin menoa ja oopperassakin ois tarkotus käydä.
Sunnuntaina oli pakko jatkaa meidän suursiivousta, jota edellisviikolloppuna päädyttiin tekemään. Monta jätesäkillistä/laatikollista kamaa meni sekä roskiin, uff:lle että kellariin. Ja siivoominen suju paljon lepposammin kuin edellisviikolla, jes. Ei ollu enää yhtä toivottoman olosta ja nopeempaakin oli. Enää kun jaksaisi käydä läpi mapitettavat paperit.
Palkittiin sitten urakan jälkeen ittemme fonduella kaikilla herkuilla. Lihaa, paprikaa, herkkusieniä, maustekurkkuja, kukkakaalia, oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja, patonkia ja ilmakuivattua kinkkua. Ja karpaloalkudrinkit ja punaviiniä. Kyllä kelpaa. Ah, laiskottelua.
Tuolla pitäisi sitten tämä viikko jaksaa taas pakertaa.
maanantai 26. marraskuuta 2007
tiistai 20. marraskuuta 2007
Sukulaisuussuhteet
Sukulaisuussuhteet on ollu mulle aina jotenki vaikeita oppia, joten tein itselleni tällaisen lippulappusen jokin aikaa sitte:
appi = Timon isä
anoppi = Timon äiti
lanko = Timon pikkusiskojen miehet
käly = Timon pikkusiskot ja mun pikkuveljien tyttöset
vävy = Timo on meidän isälle ja äitille
miniä = minä oon Timon äitille ja isälle, pikkuveljien tyttöset on Pekalle ja Sarrille
Tämä pohdiskelu lähti tällä kertaa liikkeelle siitä, että Timon serkku oli postannu facebookiin serkuskuvan ja aloin miettiä, että millä mun pitäis Timon serkkuja luonnehtia. Tämä ei tuosta listasta vielä selvinnyt, joten jos joku tietää onko puolison serkut muutakin kuin puolison serkkuja, ni hihkaskaa sivistymättömälle.
appi = Timon isä
anoppi = Timon äiti
lanko = Timon pikkusiskojen miehet
käly = Timon pikkusiskot ja mun pikkuveljien tyttöset
vävy = Timo on meidän isälle ja äitille
miniä = minä oon Timon äitille ja isälle, pikkuveljien tyttöset on Pekalle ja Sarrille
Tämä pohdiskelu lähti tällä kertaa liikkeelle siitä, että Timon serkku oli postannu facebookiin serkuskuvan ja aloin miettiä, että millä mun pitäis Timon serkkuja luonnehtia. Tämä ei tuosta listasta vielä selvinnyt, joten jos joku tietää onko puolison serkut muutakin kuin puolison serkkuja, ni hihkaskaa sivistymättömälle.
maanantai 12. marraskuuta 2007
Pieni pala Venäjää Pietarissa
Olin tänä vuonna eka kertaa KY:n kulttuurimatkalla Pietarissa. Aivan uskomatonta, että noin lähellä Helsinkiä on sellainen kaupunki, parin vuoden päästä sinne pitäisi päästä junalla jopa kolmessa tunnissa! Ja ehkä jopa vähän hävettävää, ettei siellä silti ole tullut aiemmin käytyä. Kaupungissa on 5 miljoonaa asukasta, eli saman verran kuin Suomessa yhteensä, kaupunki on täynnä palatseja ja keskusta on niin valtava, että sen hahmottamiseen menee aikaa. Vaikka olimme matkalla vain pidennetyn viikonlopun, mikä ei riitä alkuunkaan kaupungin koluamiseen, ehdimme saada jonkinlaisen yleiskuvan paikasta.
On kummaa, miten metsän keskelle alkaa yhtäkkiä tulla kerrostaloja, ensin todella ränsistyneitä sellaisia ja sitten keskustan paremmassa kunnossa olevia. Ilma kaupungissa oli mittarin mukaan samaa luokkaa kuin Helsingissä, pari astetta nollan molemmilla puolilla vaihteleva, mutta tuuli viilsi todella jäätävästi ja vaatteita ei kyllä ainakaan itselläni ollut tarpeeksi mukana, vaikka Helsingin säähän ne olisivat riittäneet aivan mainiosti.
Pietarissa on aivan uskomattomia rakennuksia. Ne on kaikki iltaisin valaistettu niin, että ne loistavat kauniisti. Emiritaasi on aivan valtava museo, jossa reilussa parissa tunnissa kerkisimme nähdä Picassoa ja Rembrandtia, mutta 9/10 osaa jäi kyllä vielä näkemättä. Katariinan palatsi, Pushkin, oli 300 metriä pitkä, lähes kaikki huoneet kullattuja. Ja näitä palatseja riittää. Kirkot ovat yhtä upeita, iisakin kirkko kivisine ulkoasuineen ja Verikirkko värikkäine kupoleineen.
Marinsky-teatterissa näimme maailman parasta balettia. Vaikken itse ole lajia harrastanut enkä varmastikaan yhtä paljon sitä osaa arvostaa kuin ne, jotka ovat sitä itse joutuneet treenaamaan, niin upealta se näytti silti. Varsinkin, kun lavalla oli 32 naistanssijaa tutuissa samaanaikaan tekemässä upeita liikkeitä ja muodostelmia kauniin musiikin tahtiin. Valitettavaa oli, että edelleen, mitä laihempi, sitä parempi rooli, pääosan esittäjä oli melkoinen luuranko.
Saimme matkalla tutustua mäkkiruoan ja pizzan lisäksi venäläiseen ruokakulttuuriin. Venäläisellä illallisella söimme borssikeiton lisäksi erityisesti siperiassa ja opiskelijoiden keskuudessa suosittua makaroniruokaa, joka kylläkin oli pienoinen pettymys venäläisine interaktiivisine musiikkiesitykseen. Viime vuoden kokemuksella söimme pari kertaa Cafe St. Petersburgissa, jonka ruoat olivat todella halpoja ja herkullisia. Stroganoff oli nam! Ja 4 ihmisen 3 ruokalajia ja juomat 60 euroa. Ei paha.
Pidin kaupungista todella paljon. Se, miksi en sinne kuitenkaan muuttaisi on, että siellä ei uskalla kulkea yksin. Ei varsinkaan öisin. Eikä varsinkaan naisena. Tämä on todella sääli, sillä kaupunki on muuten todella hieno. Mutta palatsien takaa löytyy ne syrjemmät kujat köyhine ihmisineen ja järjestäytynyt rikollisuus. Valitettavasti. Lisäksi kaupunki on todella kallis. Venäläisiä tuotteita saa halvalla, mutta kaikki länsimaalainen maksaa maltaita. Noh, hieno reissu silti ja suosittelen kyllä vierailua muillekin.
On kummaa, miten metsän keskelle alkaa yhtäkkiä tulla kerrostaloja, ensin todella ränsistyneitä sellaisia ja sitten keskustan paremmassa kunnossa olevia. Ilma kaupungissa oli mittarin mukaan samaa luokkaa kuin Helsingissä, pari astetta nollan molemmilla puolilla vaihteleva, mutta tuuli viilsi todella jäätävästi ja vaatteita ei kyllä ainakaan itselläni ollut tarpeeksi mukana, vaikka Helsingin säähän ne olisivat riittäneet aivan mainiosti.
Pietarissa on aivan uskomattomia rakennuksia. Ne on kaikki iltaisin valaistettu niin, että ne loistavat kauniisti. Emiritaasi on aivan valtava museo, jossa reilussa parissa tunnissa kerkisimme nähdä Picassoa ja Rembrandtia, mutta 9/10 osaa jäi kyllä vielä näkemättä. Katariinan palatsi, Pushkin, oli 300 metriä pitkä, lähes kaikki huoneet kullattuja. Ja näitä palatseja riittää. Kirkot ovat yhtä upeita, iisakin kirkko kivisine ulkoasuineen ja Verikirkko värikkäine kupoleineen.
Marinsky-teatterissa näimme maailman parasta balettia. Vaikken itse ole lajia harrastanut enkä varmastikaan yhtä paljon sitä osaa arvostaa kuin ne, jotka ovat sitä itse joutuneet treenaamaan, niin upealta se näytti silti. Varsinkin, kun lavalla oli 32 naistanssijaa tutuissa samaanaikaan tekemässä upeita liikkeitä ja muodostelmia kauniin musiikin tahtiin. Valitettavaa oli, että edelleen, mitä laihempi, sitä parempi rooli, pääosan esittäjä oli melkoinen luuranko.
Saimme matkalla tutustua mäkkiruoan ja pizzan lisäksi venäläiseen ruokakulttuuriin. Venäläisellä illallisella söimme borssikeiton lisäksi erityisesti siperiassa ja opiskelijoiden keskuudessa suosittua makaroniruokaa, joka kylläkin oli pienoinen pettymys venäläisine interaktiivisine musiikkiesitykseen. Viime vuoden kokemuksella söimme pari kertaa Cafe St. Petersburgissa, jonka ruoat olivat todella halpoja ja herkullisia. Stroganoff oli nam! Ja 4 ihmisen 3 ruokalajia ja juomat 60 euroa. Ei paha.
Pidin kaupungista todella paljon. Se, miksi en sinne kuitenkaan muuttaisi on, että siellä ei uskalla kulkea yksin. Ei varsinkaan öisin. Eikä varsinkaan naisena. Tämä on todella sääli, sillä kaupunki on muuten todella hieno. Mutta palatsien takaa löytyy ne syrjemmät kujat köyhine ihmisineen ja järjestäytynyt rikollisuus. Valitettavasti. Lisäksi kaupunki on todella kallis. Venäläisiä tuotteita saa halvalla, mutta kaikki länsimaalainen maksaa maltaita. Noh, hieno reissu silti ja suosittelen kyllä vierailua muillekin.
Ja loppuun vielä pari kuvasta:
Ensimmäisenä Viipurin linna. Harmittavan köyhältä paikka edelleen vaikutti.
Verikirkko:
Iisakin kirkko:
Katariinan palatsista sisältä päin. Kultanen käytävä jatkuu melkeinpä horisonttiin. Voispa jopa mauttomaksi kutsua. Ulkoapäin palatsi on venäjän sininen, kuten moni muukin palatsi tuolla päin.
Tässä olemme Summan kylässä Talvisodan muistomerkillä. Ilma oli oikein talvisotafiiliksinen ja tunnelmaan päästiin jo bussissa, kun katsottiin talvisodasta kertovaa videota. Surullista ja vähän ahdistavaakin. Kuvassa oikealla Bair, meidän opas.
Sweet ass, dude!
Pictonin jälkeen matkamme jatkui laivalla Wellingtoniin Timon äidin, isän ja siskon luokse ja samalla matka muuttui sateisesta aurinkoiseksi ja hostellit hotelleiksi. Hyvä, että meni näin päin, sillä vaikka hostellit sopivat meidän budjettiin matkustustyyliin, jossa vaihdoimme paikkaa melkeinpä päivittäin emmekä juuri sisällä viihtyneet, olisi voinut ottaa päähän, jos olisi ensin tottunut hotellitasoon. Myöskin oli kivempi koko ajan matkustaa pohjosemmaksi ja lämpimämmäksi.
Vaikka suurin osa upeimmista paikoista olikin eteläsaarella, riitti pohjoseenkin tekemistä. Tulivuoria emme oikein sumusta nähneet, mutta Orakei Korakon kuumat lähteet ja vulkaanisen maaperän kylläkin. Maori-kulttuuriin saimme tutustua perinteisellä maori-illallisella, jota ennen näimme maoritanssia ym heidän kulttuuriinsa liittyvää. Tämä nyt oli vain näytös, mutta ehdottomasti mielenkiintoisempi tapa tutustua tapoihin kuin esim museo tai kirjasta lukeminen. Maoreihin törmäsimme myös Rotoruassa, jossa oli juuri mielenosoitus käynnissä. Ilmeisestikin liikkeellä on ollut maori-terrorismin tapaista ja maorit nyt vastustivat poliiseja, jotka olivat näitä kiinni ottaneet. 
Biitsille oli siistiä päästä. Uskallettauduttiin uimaanki, vaikkei vesi huippulämmintä ollukaan:
Tällanen pikkunen kuollut sunfish löyty matkalla biitsiltä takasin talolle, toiselta nimeltään moonfish:
Timon ottama kuva merisiilistä meren pohjassa Poor Knightislla:
Tässä pari veitikkaa:
Oli kyllä aika haikeeta lähteä takas Suomeenpäin. Onneksi matkalla päästiin vielä yhdeksi yöksi Hong Kongiin, joka tosin ei pilvenpiirtäjineen säväyttänyt yhtään niin paljon kuin Uusi-Seelanti. Siellä ehdimme kuitenkin tehdä kaupunkikierroksen paikalliselle mustanmäentorille, Victoria Peak-vuorelle näköaloja katselemaan, veneajelulle kelluvaa kalastajakylää katsomaan ja ruokatorille seikkailemaan. Ja sainpahan korutehtaalta 3 vuosipäivälahjaksi Timolta dancing couple-kaulakorunkin. Se on hieno!
Tällasia pilvenpiirtäjiä siellä oli miljoona. Mietittiin, että Jämsän sais mahtumaan sellaseen yhteen tosi isoon, yhessä kerroksessa kaupat, yhessä koulut jne:
Tämä markettipaikka oli hauskin paikka kaupungissa. Kalat myytiin elävinä ja kaikki oli tuoretta, toisin kuin kaupoissa:
Ja sitten olikin jo aika palata Suomeen. Töissä olisi voinut masentaa, ellei vielä olisi ollut KY:n kulttuurimatka Pietariin edessä.
h
Vaikka suurin osa upeimmista paikoista olikin eteläsaarella, riitti pohjoseenkin tekemistä. Tulivuoria emme oikein sumusta nähneet, mutta Orakei Korakon kuumat lähteet ja vulkaanisen maaperän kylläkin. Maori-kulttuuriin saimme tutustua perinteisellä maori-illallisella, jota ennen näimme maoritanssia ym heidän kulttuuriinsa liittyvää. Tämä nyt oli vain näytös, mutta ehdottomasti mielenkiintoisempi tapa tutustua tapoihin kuin esim museo tai kirjasta lukeminen. Maoreihin törmäsimme myös Rotoruassa, jossa oli juuri mielenosoitus käynnissä. Ilmeisestikin liikkeellä on ollut maori-terrorismin tapaista ja maorit nyt vastustivat poliiseja, jotka olivat näitä kiinni ottaneet.
Maorien tervetuliaisseremoniasta:
Vulkaanista maaperää Orakei Korakossa:
Myöskin extremeä riitti tällekin saarelle, kun menimme uudestaan raftingiin ja laskimme maailman suurimmasta kaupallisesta vesiputouksesta alas. Menimme myös black water raftingiin luolaan, jossa laskeuduimme 30 metriä alas narua pitkin, vaijeria pitkin syvemmälle luolaan, renkaan sisäkumilla lilluttelimme luolaa pitkin, jatkoimme kävellen luolassa olevaa jokea pitkin ja lopuksi kiipesimme 3 vesiputousta ylös maanpinnalle. Aika hurjaa tuokin.
Pohjoisessa näimme luonnon lisäksi paikallista kaupunkielämää, kun vierailimme pääkaupungissa, Aucklandissa. Tämä oli oikeastaan ainoa paikka koko maassa, missä oli kerrostaloja ja sielläkin aivan keskustassa. Outoa, kun koko maa asuu omakotitaloissa. Ainoa nähtävyys siellä oli oikeastaan Skytower, jossa piti sitten tietysti piipahtaa. Muuten aikaa oli shoppailulle, Timo kävi innoissaan purjehtimassa America’s cup-veneellä ja eksyimmepä stand up-klubillekin.
Myöskin extremeä riitti tällekin saarelle, kun menimme uudestaan raftingiin ja laskimme maailman suurimmasta kaupallisesta vesiputouksesta alas. Menimme myös black water raftingiin luolaan, jossa laskeuduimme 30 metriä alas narua pitkin, vaijeria pitkin syvemmälle luolaan, renkaan sisäkumilla lilluttelimme luolaa pitkin, jatkoimme kävellen luolassa olevaa jokea pitkin ja lopuksi kiipesimme 3 vesiputousta ylös maanpinnalle. Aika hurjaa tuokin.
Pohjoisessa näimme luonnon lisäksi paikallista kaupunkielämää, kun vierailimme pääkaupungissa, Aucklandissa. Tämä oli oikeastaan ainoa paikka koko maassa, missä oli kerrostaloja ja sielläkin aivan keskustassa. Outoa, kun koko maa asuu omakotitaloissa. Ainoa nähtävyys siellä oli oikeastaan Skytower, jossa piti sitten tietysti piipahtaa. Muuten aikaa oli shoppailulle, Timo kävi innoissaan purjehtimassa America’s cup-veneellä ja eksyimmepä stand up-klubillekin.
Skytower:
Aucklandissa kävimme katsomassa Lauran cheerleading-kisoja, mikä oli ihan hauskaa omasta mielestäni (Timo saattaa olla eri mieltä), kun en oo pitkään aikaan mitään tanssikisoja tms oo ollut kattomassa. Sieltä sitten jatkettiin loppu ajaksi Lauran host-perheeseen Whangareihin kokemaan lisää uusi-seelantilaista vieraanvaraisuutta. Talo oli aivan upea, host-isä onkin ammatiltaan talonrakentaja, vaikka nyt autoliikkeessä työskenteleekin. Täältä teimme päiväretkiä biitsille, sukeltamaan Poor Knightsiin, joka on top10 joukossa maailman sukelluspaikoista, ja delfiinikruisille, missä näimme aivan valtavasti delfiinejä. Nuorimmat olivat oppaan mukaan vaan pari tuntia vanhoja. Ei päästy uimaan delfiinien sekaan, ettei häiritä imettämistä, mutta oli silti kivaa nähä eka pullonokkadelfiinejä ja sitten common delfiinejä. Melkosta.
Aucklandissa kävimme katsomassa Lauran cheerleading-kisoja, mikä oli ihan hauskaa omasta mielestäni (Timo saattaa olla eri mieltä), kun en oo pitkään aikaan mitään tanssikisoja tms oo ollut kattomassa. Sieltä sitten jatkettiin loppu ajaksi Lauran host-perheeseen Whangareihin kokemaan lisää uusi-seelantilaista vieraanvaraisuutta. Talo oli aivan upea, host-isä onkin ammatiltaan talonrakentaja, vaikka nyt autoliikkeessä työskenteleekin. Täältä teimme päiväretkiä biitsille, sukeltamaan Poor Knightsiin, joka on top10 joukossa maailman sukelluspaikoista, ja delfiinikruisille, missä näimme aivan valtavasti delfiinejä. Nuorimmat olivat oppaan mukaan vaan pari tuntia vanhoja. Ei päästy uimaan delfiinien sekaan, ettei häiritä imettämistä, mutta oli silti kivaa nähä eka pullonokkadelfiinejä ja sitten common delfiinejä. Melkosta.
Lauran joukkue:
Biitsille oli siistiä päästä. Uskallettauduttiin uimaanki, vaikkei vesi huippulämmintä ollukaan:
Tällanen pikkunen kuollut sunfish löyty matkalla biitsiltä takasin talolle, toiselta nimeltään moonfish:
Timon ottama kuva merisiilistä meren pohjassa Poor Knightislla:
Tässä pari veitikkaa:
Oli kyllä aika haikeeta lähteä takas Suomeenpäin. Onneksi matkalla päästiin vielä yhdeksi yöksi Hong Kongiin, joka tosin ei pilvenpiirtäjineen säväyttänyt yhtään niin paljon kuin Uusi-Seelanti. Siellä ehdimme kuitenkin tehdä kaupunkikierroksen paikalliselle mustanmäentorille, Victoria Peak-vuorelle näköaloja katselemaan, veneajelulle kelluvaa kalastajakylää katsomaan ja ruokatorille seikkailemaan. Ja sainpahan korutehtaalta 3 vuosipäivälahjaksi Timolta dancing couple-kaulakorunkin. Se on hieno!
Tällasia pilvenpiirtäjiä siellä oli miljoona. Mietittiin, että Jämsän sais mahtumaan sellaseen yhteen tosi isoon, yhessä kerroksessa kaupat, yhessä koulut jne:
Tämä markettipaikka oli hauskin paikka kaupungissa. Kalat myytiin elävinä ja kaikki oli tuoretta, toisin kuin kaupoissa:
Ja sitten olikin jo aika palata Suomeen. Töissä olisi voinut masentaa, ellei vielä olisi ollut KY:n kulttuurimatka Pietariin edessä.h
sunnuntai 4. marraskuuta 2007
New Zealand -the land of the long white cloud
Ihana matka. Uusi-Seelanti oli aivan mahtava paikka ja vaikka oltiin siellä 3 viikkoa, niin aikaa olisi pitänyt varata paljon enemmän, jos olisi halunnut nähdä kaiken. Kierrettiin siis ensin Timon kanssa kaksistaan Etelä-Saari, josta nyt ensin kirjoitan.
Matkustimme siis Helsinki-Lontoo-Hong Kong-Auckland-Christchurch-Invercargill ja oli kyllä melkoista. Pääsimme kuitenkin viimein perille siitä huolimatta, että sisämaanlennoista kummatkin olivat myöhässä ja toisessa koneessa starttimoottori rikki. Onneksi tapasimme koneessa suomalaisen Invercargillissä asuvan lääkäri-Sampsan, jolta saimme kyydin hostellille. Nukuimme matkaväsymykset pois ja aamulla varhain olimme valmiita seikkailun alkuun ja totuttelemaan vasemmalla puolella autolla ajamista –vaikeinta oli vilkun käyttäminen, toivottavasti uusseelantilaiset tajuaa, että turistin ollessa kyseessä pyyhkijöiden vinkauttaminen tarkottaa, että ollaan kääntymässä.
Matkasta ei puuttunut tekemistä.
Ei todellakaan. Herättiin joka aamu klo 7 aikaan, yleensä ajamaan seuraaavaan paikkaan. Matkanteko kesti yllättävän kauan mutkasten vuoristoteiden ja monien valokuvaustaukojen takia. Iltasin väsyttikin sen mukasesti ja villinä baari-iltanakin oltiin nukkumassa klo 10.30.
Heti ensimmäisenä päivänä puimme goretex-lenkkarit, -housut ja –takit päälle, otimme taskulamput käteen ja suuntasimme Clifdenin luoliin. Oli ehkä pelottavinta ikinä, koska luolassa kierrettiin ilman opasta. Välillä oli todella ahtaita paikkoja, mistä sulloutua ja pelottavimpana ”uima-allas”, joka piti kiertää vasempaa seinustaa pitkin veden alla olevan tasanteen päällä ja nojautua seinään, ettei putoa altaaseen, josta tiedettiin vain infolehtisen sanat, että se on ”syvä ja kylmä”. Jos jotain muuta kautta ois luolasta päässyt ulos, niin en kyllä ois ehkä uskaltanut ylittämistä yrittää, mutta selvittiin hengissä. Seuraavassa hostellissa saatiin sitten tietää, että receptionin tädin mies oli juuri vähän aikaa sitten pelastanut luolasta ihmisiä, kun sinne oli tullut äkkitulva ja ilmaa oli ollut paikotellen vain 5 senttiä katosta. Illan kiiltomatoretki, noh, tuntui vähän turhalta tän jälkeen.
Matkustimme siis Helsinki-Lontoo-Hong Kong-Auckland-Christchurch-Invercargill ja oli kyllä melkoista. Pääsimme kuitenkin viimein perille siitä huolimatta, että sisämaanlennoista kummatkin olivat myöhässä ja toisessa koneessa starttimoottori rikki. Onneksi tapasimme koneessa suomalaisen Invercargillissä asuvan lääkäri-Sampsan, jolta saimme kyydin hostellille. Nukuimme matkaväsymykset pois ja aamulla varhain olimme valmiita seikkailun alkuun ja totuttelemaan vasemmalla puolella autolla ajamista –vaikeinta oli vilkun käyttäminen, toivottavasti uusseelantilaiset tajuaa, että turistin ollessa kyseessä pyyhkijöiden vinkauttaminen tarkottaa, että ollaan kääntymässä.
Matkasta ei puuttunut tekemistä.
Ei todellakaan. Herättiin joka aamu klo 7 aikaan, yleensä ajamaan seuraaavaan paikkaan. Matkanteko kesti yllättävän kauan mutkasten vuoristoteiden ja monien valokuvaustaukojen takia. Iltasin väsyttikin sen mukasesti ja villinä baari-iltanakin oltiin nukkumassa klo 10.30.
Heti ensimmäisenä päivänä puimme goretex-lenkkarit, -housut ja –takit päälle, otimme taskulamput käteen ja suuntasimme Clifdenin luoliin. Oli ehkä pelottavinta ikinä, koska luolassa kierrettiin ilman opasta. Välillä oli todella ahtaita paikkoja, mistä sulloutua ja pelottavimpana ”uima-allas”, joka piti kiertää vasempaa seinustaa pitkin veden alla olevan tasanteen päällä ja nojautua seinään, ettei putoa altaaseen, josta tiedettiin vain infolehtisen sanat, että se on ”syvä ja kylmä”. Jos jotain muuta kautta ois luolasta päässyt ulos, niin en kyllä ois ehkä uskaltanut ylittämistä yrittää, mutta selvittiin hengissä. Seuraavassa hostellissa saatiin sitten tietää, että receptionin tädin mies oli juuri vähän aikaa sitten pelastanut luolasta ihmisiä, kun sinne oli tullut äkkitulva ja ilmaa oli ollut paikotellen vain 5 senttiä katosta. Illan kiiltomatoretki, noh, tuntui vähän turhalta tän jälkeen.
Tässä Maija luolailemassa:
Queenstownissa, joka tunnetaan Uuden-Seelannin extremepääkaupunkina, kävimme raftingissa Shotover riverissä ja Timo kävi testaamassa maailman suurimman keinun –kaksi kertaa. Kyseessä siis 109 metristä oleva hyppy, joka on kuulemma hurjempi kuin benji. Huh.
Queenstownissa, joka tunnetaan Uuden-Seelannin extremepääkaupunkina, kävimme raftingissa Shotover riverissä ja Timo kävi testaamassa maailman suurimman keinun –kaksi kertaa. Kyseessä siis 109 metristä oleva hyppy, joka on kuulemma hurjempi kuin benji. Huh.
Raftingin jälkeen:
Ja tuolta Timo hyppäs:
Pictonissa koimme yhden matkan kohokohdista, kun osallistuimme sukelluskurssille. Ensimmäisen päivän vietimme uima-altaassa taitoja harjoitellen: mitä tehdä, jos maskiin menee vettä? Mitä tehdä, jos regulaattori putoaa suusta? Mitä tehdä, jos ilma loppuu? Mitä tehdä, jos pudottaa 150-senttisen Maijan 150-senttiseen uima-altaaseen painovyö päällä? Ohjaaja ei ollu miettiny ihan loppuun asti tuota varusteiden uima-altaassa päälle pukemista… Toisena päivänä päästiin jo mereen, mikä oli aika hurjaa, mitä ei vähentänyt pinnalla 12 asteinen vesi ja kolmantena toiseen paikkaan hylylle, mikä oli näkyvyydeltään jo paljon parempi. Tosin sinne kamojen kanssa pientä jyrkkää polkua 100 metriä kapuaminen ei ollu aurinkoisena päivänä ihan herkkua. Tulipahan kuntoiltua.
Pictonissa koimme yhden matkan kohokohdista, kun osallistuimme sukelluskurssille. Ensimmäisen päivän vietimme uima-altaassa taitoja harjoitellen: mitä tehdä, jos maskiin menee vettä? Mitä tehdä, jos regulaattori putoaa suusta? Mitä tehdä, jos ilma loppuu? Mitä tehdä, jos pudottaa 150-senttisen Maijan 150-senttiseen uima-altaaseen painovyö päällä? Ohjaaja ei ollu miettiny ihan loppuun asti tuota varusteiden uima-altaassa päälle pukemista… Toisena päivänä päästiin jo mereen, mikä oli aika hurjaa, mitä ei vähentänyt pinnalla 12 asteinen vesi ja kolmantena toiseen paikkaan hylylle, mikä oli näkyvyydeltään jo paljon parempi. Tosin sinne kamojen kanssa pientä jyrkkää polkua 100 metriä kapuaminen ei ollu aurinkoisena päivänä ihan herkkua. Tulipahan kuntoiltua.
Maija pulikoimassa ekaa kertaa:
Matkasta ei puuttunut myöskään maisemia.
Etelä-Saaren ainoa aikuisen kokoinen kaupunki on Christchurch, jossa vietimme yhden yön, joten luontoa ehdimme nähdä senkin edestä, mikä kyllä Uuteen-Seelantiin matkustettaessa on se juttu. Kaikki varmasti tietävät Uuden-Seelannin lampaat, joita on n. 40 miljoonaa (vrt 4 miljoonaa ihmistä), mutta sen lisäksi on NIIIIN paljon muuta. Mainitsinkin jo nuo Clifdenin luolat ja Te Anaun kiiltomadot, joita on kyllä ympäri maata muuallakin. Ehdottomasti upein paikka oli kuitenkin matka Milford Soundsiin sekä paikka itse. Meistä kummatkaan eivät olleet nähneet sademetsiä koskaan ennen ja ne olivat kyllä henkeä salpaavan upeita (ja sateisia). Samoin kuin toisenlaiset kuolleemmat metsät, jotka olivat ihan kuin satukirjojen kummitusmetsistä. Milfordissa olevat vuoret olivat paljon jylhempiä kuin Alpit, koska ovat vielä paljon nuorempia ja rosoisempia. Nousevat suoraan merestä pariin tuhanteen metriin. Ne saivat jopa paikalliset vesiputoukset näyttämään pieniltä, siis ne, joista toiseksi suurin on kolme kertaa korkeampi kuin Niagara Falls (tosin ei yhtä leveä tietenkään). Etelä-Saarella on myös jäätiköitä, joita emme tosin pitkän ajomatkan ja huonon sään takia nähneet. Lännestä Itään matkalla oli kuin seinä, joka jakoi lännen sateet ja sademetsät ja idän savannin näköisen aavikon ja auringonpaisteen. Tämän lisäksi etelässä on valtavasti lampaita: lampaita vuorilla, lampaita pellolla, lampaita teillä, lampaita talojen pihoilla… Viinitarhoja näimme myös. Ja tietenkin on meri, järvet ja joet.
Matkasta ei puuttunut myöskään maisemia.
Etelä-Saaren ainoa aikuisen kokoinen kaupunki on Christchurch, jossa vietimme yhden yön, joten luontoa ehdimme nähdä senkin edestä, mikä kyllä Uuteen-Seelantiin matkustettaessa on se juttu. Kaikki varmasti tietävät Uuden-Seelannin lampaat, joita on n. 40 miljoonaa (vrt 4 miljoonaa ihmistä), mutta sen lisäksi on NIIIIN paljon muuta. Mainitsinkin jo nuo Clifdenin luolat ja Te Anaun kiiltomadot, joita on kyllä ympäri maata muuallakin. Ehdottomasti upein paikka oli kuitenkin matka Milford Soundsiin sekä paikka itse. Meistä kummatkaan eivät olleet nähneet sademetsiä koskaan ennen ja ne olivat kyllä henkeä salpaavan upeita (ja sateisia). Samoin kuin toisenlaiset kuolleemmat metsät, jotka olivat ihan kuin satukirjojen kummitusmetsistä. Milfordissa olevat vuoret olivat paljon jylhempiä kuin Alpit, koska ovat vielä paljon nuorempia ja rosoisempia. Nousevat suoraan merestä pariin tuhanteen metriin. Ne saivat jopa paikalliset vesiputoukset näyttämään pieniltä, siis ne, joista toiseksi suurin on kolme kertaa korkeampi kuin Niagara Falls (tosin ei yhtä leveä tietenkään). Etelä-Saarella on myös jäätiköitä, joita emme tosin pitkän ajomatkan ja huonon sään takia nähneet. Lännestä Itään matkalla oli kuin seinä, joka jakoi lännen sateet ja sademetsät ja idän savannin näköisen aavikon ja auringonpaisteen. Tämän lisäksi etelässä on valtavasti lampaita: lampaita vuorilla, lampaita pellolla, lampaita teillä, lampaita talojen pihoilla… Viinitarhoja näimme myös. Ja tietenkin on meri, järvet ja joet.
Timpula matkalla Te Anauhun:
Milford sounds-vuono:
Fantail-niminen vesiputous sademetsässä matkalla Franz Josefin jäätikölle
Eläimiä onnistuimme etelässä näkemään lampaiden lisäksi delfiinin, pinguja, hylkeitä ja Kea-papukaijoja. Kutsuimme niitä ääliö-papukaijoiksi, koska ne oli oikeita riiviöitä. Tulivat kerjäämään ruokaa ja yrittivät esittää söpöä, mutta terrorisoivat autoja ja repivät meiltäkin pari metriä pitkän mustan muoviosan auton katolta… Valaat missasimme epäsuotuisan sään vuoksi, pitänee matkata uudestaan. Niin ja näimmehän tietysti kaloja, meritähtiä, merisiilejä ja muuta meressä viihtyvä Milfordin merenalaisessa tutkimuskeskuksessa sekä sukeltaessa.
Ilq ääliöpapukaija terrorisoimassa meidän uskollista menopeliä:
Hylje Kaikourassa. Siellä oli niitä ainakin miljardi:
Yhden luonnon voimista koimme Queenstownissa, kun heräsimme sängyn heilumiseen. Itse olin juuri alkamassa nähdä unta olevani veneessä, kun Timo herätti ja havahduin, että kyseessä on maanjäristys. Vähän ajan päästä, kun Timo oli tarkistamassa, ettei auto, jonka varashälytin oli mennyt päälle maanjäristyksestä ollut meidän, tuli ensimmäinen jälkijäristys, joka oli ensimmäistä hieman hennompi. Aamulla meille selvisi, että kyseessä oli 6,7 richterin maanjäristys, jonka keskus oli alle 100km päässä Milfordin lähellä. Melkosta. Suurin jälkijäristys oli 6,5 richteriä ja niitäkin oli yli 9. Vaikka seudulla on ilmeisesti maanjäristyksiä koko ajan, yleensä ne on niin pieniä, ettei niitä huomaa. Näin iso oli viimeksi melkein 10 vuotta sitten. Cool.
Onneksi oltiin ehditty jo käydä Milfordsissa, sillä tie oli sortunut. Noh, uutisissa todettiin, ettei tämä oikeastaan muuttanut mitään, sillä tie olisi joka tapauksessa suljettu lumimyrskyn takia...
Pictonista matkamme jatkui laivalla Wellingtoniin, jossa Timon isä, äiti ja sisko olivat vastassa.
Onneksi oltiin ehditty jo käydä Milfordsissa, sillä tie oli sortunut. Noh, uutisissa todettiin, ettei tämä oikeastaan muuttanut mitään, sillä tie olisi joka tapauksessa suljettu lumimyrskyn takia...
Pictonista matkamme jatkui laivalla Wellingtoniin, jossa Timon isä, äiti ja sisko olivat vastassa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
